Vähän taas aikaa kun viimeks kirjoitellut. Nyt on pakko sanoa, että NYT on se hetki, kun luulen olevani niin rikki, ettei tän risaisemmaksi ihminen voi enään joutua ennen kuolemaa. Lauantaina hautasin isän kanssa yhden sukulaisen ja jumalauta, että mua sattuu. Mä oon niin vitun rikki, etten saa henkeä. En kykene keskustelemaan edes jumalauta säästä ilman, että pillahdan itkuun. Joka ikinen kerta kun suljen mun silmät, nään sen viimeisen kerran kun hänet näin, uudelleen ja uudelleen mun silmissä, kun katsois samaa videota repeatilla. Ei, ei se oo tavallaan kamalaa, koska mä haluan muistaa jokaikisen hetken, mut se sattuu... Tosi paljon. Mä en tavallaan edes ymmärrä miks oon näin rikki, en ymmärrä itseäni, mut en mä oo koskaan ollut itse itseni asiantuntija.
Mä en jaksa keskittyä, en jaksa ajatella.
