Hush hush now

Vähän taas aikaa kun viimeks kirjoitellut. Nyt on pakko sanoa, että NYT on se hetki, kun luulen olevani niin rikki, ettei tän risaisemmaksi ihminen voi enään joutua ennen kuolemaa. Lauantaina hautasin isän kanssa yhden sukulaisen ja jumalauta, että mua sattuu. Mä oon niin vitun rikki, etten saa henkeä. En kykene keskustelemaan edes jumalauta säästä ilman, että pillahdan itkuun. Joka ikinen kerta kun suljen mun silmät, nään sen viimeisen kerran kun hänet näin, uudelleen ja uudelleen mun silmissä, kun katsois samaa videota repeatilla. Ei, ei se oo tavallaan kamalaa, koska mä haluan muistaa jokaikisen hetken, mut se sattuu... Tosi paljon. Mä en tavallaan edes ymmärrä miks oon näin rikki, en ymmärrä itseäni, mut en mä oo koskaan ollut itse itseni asiantuntija.

Mä en jaksa keskittyä, en jaksa ajatella.

Sick like me

You beg the way I do
Is it sick of me
To want you crawling on your knees
Is it sick to say
I want you biting down on me

Are you sick like me

Am I beautiful
As I tear you to pieces
Am I beautiful
Even at my ugliest, you always say

Mä oon niin vitun väsynyt.
Mä en jaksa enään.
Mä haluan kuolla, kadota, hukkua ja hävitä.
Unohtua.

Tää kaikki alkaa vaan hajota viimeinkin ihan palasiksi. Mä en jaksa esittää enään, joten annan vaan kaiken valua sormien välistä ja hajota palasiksi. Mä en jaksa enään olla jotain mitä mä en ole, en jaksa esittää et kaikki ois hyvin, kun vittu mikään ei oo hyvin. Esittää, että mä pärjään kyllä, vaikka mä en todellakaan pärjää ja joka vitun ikinen päivä mun kuori halkeaa lisää ja joku päivä se räjähtää palasiksi, enkä mä itse pysty piiloutumaan enään itseltäni siinä vaiheessa. Mä tiedän, et siinä vaiheessa mua sattuu vielä enemmän, mut oh well, fuck it. En mä voi asialle mitään.

Mä oon yrittänyt kasata viimeset voimat ja lukea edes kokeisiin ja onnistunutkin siinä, mut ongelma onkin se, etten saa mitään, en yhtään mitään jäämään mun päähän. Oon lukenut melkein 100- sivuisen koealueen varmaan kymmenen kertaa läpi, enkä muista sanaakaan koko perkeleen kirjasta. Mä en oo hyvä enään edes koulussa, mut mitä muuta epäonnistuneelta luuserilta voi odottaa?

Vitun paskasa. Vittu mä vaan toivoisin, ettei niitä asioita, jotka pitää mua vielä täällä, olis olemassa lainkaan, että voisin vaan hirttäytyä, mut mä välitän liikaa asioista, jotka pitää mua täällä. Kumpa voisin painaa nappia ja lakata välittämästä yhtään mistään tästä maailmasta niin voisin kadota ja unohtua.

Mua ei sattuis enään koskaan.

So much to tell you

Jumalauta että mä olen poikki. Koulu rupee menee yksinkertasesti ihan vituilleen. Musta vaan tuntuu, etten osaa, en kykene ja oon aivan paska kaikessa mitä ikinä yritänkään tehdä.
Epäonnistunut. 
Sanoin tänään luokanvalvojalle, että haluan lopettaa koulun, muttei ilmeisesti ollut ihan samaa mieltä asiasta. Sanoi vaan, ettei kannata tehdä mitään hätiköityjä päätöksiä hetken fiiliksen takia tai jotain sinne päin, en muista kunnolla. Koko tää päivä on muutenkin ihan usvan peitossa, kun yksinkertasesti oli niin paha olla itteni kanssa, etten kyennyt edes peittelemään sitä. Mieliala heitteli taas nollasta sataan ja olisin voinu vaan vetää itteni narun jatkeeks. Mä en jaksa olla aina se epäonnistunut paska, mut en mä yksinkertasesti pysty mihinkään. Epäonnistunut luuseri, saamaton paskakasa. Mä en vaan nää tällä hetkellä mitään hyvää yhtään vitun missään. Mua sattuu niin saatanasti sisältä, etten jumalauta kestä. Sisältä korventaa, polttaa ja sattuu.

Mä en oo koskaan oikeesti ollut niin pahasti raivon ja samaan aikaan itkun partaalla kun tänään. Mä en vaan vittu jaksa, mä en j a k s a tätä. Oon ruvennut taas erakoitumaan mulle tärkeistä ihmisistä, kun en vaan jaksa olla kenellekään taakka. En jaksa olla se valittava luuseri. Vajoon mielummin takasin sinne omaan kuplaan, missä saan ihan rauhassa raivota, itkeä ja tuskastua ilman, että satutan tai kuormitan muita. Munkaltaisten ihmisten vaan kuuluu kantaa oma taakkansa yksin, hautaan saakka.

Just gonna stand there and watch me burn
Well that's allright because i like the way it hurts
Just gonna stand there and here me cry
Well that's allright because i love the way you lie

Se tunne, kun sä jälleen tajuat menettänees otteen. Tänään kävin pienoisen keskustelun luokanvalvojan kanssa ja taisin jotain tästä koko syömisvammasta jotain mainitakin, johon hän tietenkin suositteli koulun psygolokia, mutta mä kohteliaasti kieltäydyin. Ei se enään asia, joka olis pitänyt korjata jo aikoja sitten, enään 10 vuoden jälkeen muutu. Siihen olisi pitänyt puuttua silloin 10 vuotta sitten, että siitä olisi ollut jotain hyötyä. Tää kaikki on jo menetetty, elämä on menetetty tälle, täysin.

Mä rukoilen sua rakas luoja, auta mua. Päästä mut näistä tuskista jo pois, mä en jaksa enää.

I don't feel a thing.

Mä en tunne enään yhtään mitään ja samaan aikaan mä romahdan, lakkaan olemasta "vahva". Viimeinen viikko on ollut aivan yhtä helvettiä. Romahdin koulussa kaikkien edessä ja pillitin kun mikäkin vitun idiootti. Sitä ei tuu tapahtumaan enään ikinä. Niin ei SAA tapahtua enään ikinä. Tänään lintsasin koulusta, koska söin eilen ihan vitusti ja tuntuu et turposin silmissä. Kuka helvetti lintsaa näin onnettoman syyn takia? Minä. Tyhmä, säälittävä minä. Mä en vittu jaksa olla enään vahva, en jaksa enään esittää.

Kaikki on niinkuin aina ennenkin vaikka helvetin kovasti yritin mukamas muuttua ja muuttaa mun elämäni suuntaa kohti parempaa, mut vittu kun mä en vaan osaa, en pysty. Sama kaava toistaa itseään uudelleen ja uudelleen, edelleen 10 vuoden jälkeen. 10 vitun vuotta mä oon pyörittänyt tätä samaa paskaa eestaas enkä osaa riuhtoa itseäni irti. Vittu miten säälittävää. Säälittävä, sitä mä oon todellakin. Säälittävä, saamaton vitun paskakasa. 

Epäonnistunut

Luuseri

läski, läski, VITUN LÄSKI KATSO NYT ITSEÄSI!!!

Niin se taas huutaa ja mä tiedän, et se on ainoa joka on oikeessa. 

Tää vitun kaava noudattaa aina samaa ympyrää. Paasto->Ahimiminen+lervailu--->"Nyt mä pistän elämäni järjestykseen ja elän terveellisesti"- vaihe, kunnes tajuan etten pysty siihen, en osaa sitä ja sama oravanpyörä pyörii uudelleen ja uudelleen. 

Mä oon oikeesti niin hukassa itseni kanssa. Samaan aikaan vihaan tätä paskaa enemmän kun mitään, mut samaan aikaan rakastan enemmän kun mitään. Tää on kaikki mitä mulla on, kaikki se, "joka" välittää musta. Kuulostaa hullulta puhua syömishäiriöstä kun se olis jotain fyysistä, hengittävää ja elävää, mut siltä se välillä tuntuu. Se on kun tienhaara, jossa sun on valittava kumpaa polkua lähdet kulkemaan. Siinä tienhaarassa seistessä se helvettiin johtava tie näyttää aurinkoiselta ja kauniilta, se näyttää ulospäin joltain ihan muulta, mitä se todellisuudessa ikinä onkaan. Sen väärän polun ulkokuori pettää ja helvetin pahasti. Sen väärän polun kaunis ulkokuori vie sut mukanaan ja sä otat askeleen, toisen, kolmannen ja neljännen, kunnes sä tajuat olevas jo niin pitkällä, ettei takaisin kääntyminen ole edes vaihtoehto, mut silti kaikesta huolimatta sä käännyt ympäri ja ihmettelet. Ihmettelet mihin se kaunis ulkokuori on kadonnut jonka sä näit. Ihmettelet mistä tuo synkkyys, harmaus ja sisäänsä imevä pimeys on tullut sen auringonpaisteen tilalle, mut sä tajuat, et se polku on aivan helvetin liian synkkä ja pimeä, että sä uskaltaisit enään jatkaa takaisin siihen suuntaan mistä sä tulit.

Kun sä tajuat, ettet voi muuta kun jatkaa eteenpäin, vaikka tiedät sen tien muuttuvan aina vaan pimeämmäksi, synkemmäksi ja pelottavammaksi, sä jatkat silti ja lopulta sä lysähdät sinne synkkyyden keskelle, vedät viimesen hengenvetos ja tajuat vihdoin millaisen virheen teit, tajuat sen liian myöhään.

Se tunne, kun sä tajuat kuolevas tähän loppujen lopuks. Jos et oman käden kautta niin viimeistään silloin kun sun kroppas pettää ja jättää sut. Viimeistään silloin kun jäljelle jää vain tyhjä ulkokuori maahan. Omituisinta tässä on se, että se ajatus tavallaan lohduttaa, sitä ei enään pelkää eikä oikeastaan edes ajattele sen enempää, sitä vaan odottaa koska se tapahtuu...

Mä odotan et tää pimeys nielee mut lopullisesti ettei mun tarvitse kärsiä enään päivääkään, ikinä.

Päästä mut pois.

Oot aina siellä minne meen Kaikkeen tottuu ja sydän turtuu Mut mä tahdon vapauteen
Päästä mut pois

Mä en haluu täl hetkel mitään muuta niin paljon kun irti tästä kaikesta. Tää ahdistus mun sisällä on tällä hetkellä jotain niin vitun vahvaa ja suurta et mä en saa enää henkee.
Mä haluisin niin helvetin palavasti vaan olla onnellinen ilman tätä kaikkea paskaa mun pään sisällä ja mä oon yrittänyt, jumalauta mä oon yrittänyt niin vitun kovasti, et mä en enään tiedä mitä mä voisin enempää tehdä. Mä oon yksinkertasesti niin hukassa tän kaiken kanssa, et mä hajoan palasiksi, niin painaviks palasiks et ne vajoaa pinnan alle ja katoaa lopulta näkyvistä. Mä en jaksa kantaa tätä enään, mä en jaksa salailla, piilotella ja valehdella.

Mä haluun irti tästä aivohuorasta mun päässä, mä haluan omata normaalin ajatusmaailman syömisen suhteen, mä haluan kyetä rakastaa itteeni tällasena ja olla vaan se, mikä tai kuka mä oon, mut ei, mä en pysty. Mä oon viimeset pari viikkoa yrittänyt, yrittänyt niin helvetisti. Mä oon ajatellut, että mä pystyn tähän, mä oon yrittänyt työntää ne negatiiviset äänet jotka huutaa mun päässä aina syömisen jälkeen, kauas pois, mut ne saa vaan lisää voimaa mun pyristelyistä. Mä haluan irrottaa, mut musta ei irroteta. Mua pidetään väkisin synkkyyden sylissä ja mä en pian enään jaksa edes yrittää pyristellä irti. Mä en jaksa tätä, mä en jaksa, MÄ EN JAKSA ENÄÄ!

Joka kerta kun mä syön, mä kuolen sisältä pala palalta, mut joka kerta kun mä skippaan ruokailun, mä kuolen silti sisältä.

Heikot hermot, mutta paksu nahka
On eletty, kato mun arvet ja tatskat
Et pysty käveleen mun kengissä
Hyvät kuolee eka, melkeen hävettää olla hengissä
Elämä on taisteluu vihasta, pihasta
Päivällä leivällä, illalla lihasta
Miten menee onko helemee, nättii?
Joo, rahat meni, talo palo, muija jätti

Mä herään aamulla ja mietin et nyt vittu riittää tää paska, mä haluan olla onnellinen, mut sit se totuus taas iskee päin naamaa. Mä en voi olla onnellinen, joku mun sisällä ei salli sitä ja tekee kaikkensa et mul ois näin paha olla, kaikkensa et mä oisin näin väsynyt ja loppujen lopuks niin väsynyt et mun fyysinen ruumis lysähtää keskelle katua ja sydän lakkaa lyömästä. 

Mä en itke, mä en näytä tunteitani, mut nyt mun on pakko myöntää et mä itken, itken ja itken, enkä saa sitä loppumaan. Vittu että voi kovallakin ihmisellä olla paha olo vaik sen on yrittäny tukahduttaa jo monta vuotta. Kai siinä sit loppujen lopuks käy just niin, et sä tukahdutat sen pahan olon tarpeeks kauan ja joku päivä se kaikki vaan räjähtää käsiin ja sä et enään kykene kontrolloimaan mitään.
Pääsispä pois.

Aamu tuli, ne istu kannon nokassa kahdestaan Kaunis kukka nuokku, vieres aamukasteessa Terälehdet oli nupulla sit ne alko liikkumaan Ne mietti, et eks se kukka enää nukukkaa Auringon lämpö avas terälehdet hitaasti Kukan sisältä aivan pieni tyttö tipahti vierähti nukkumaan, lehtipatjalla ne otti sen mukaan, koska kukat kuolee talvella Ne jatko matkaansa ihan kolmistaan Näin solmu elämän langan pätkään solmitaan Matkan jatkuessa vastaan tuli muuri jota hakkas pieni mies, vaikka muuri oli suuri Ne kysy pikkumieheltä, onks tää sun muuris se puhisi, ja oli niinkuin ettei se kuulis ne tyynnytteli sitä ja otti sitä kädestä ja sano, tule, kierretään se yhdessä Me kaikki tarvitaan onnellisii loppuja Me kaikki halutaan joskus unelmoida Me kaikki tarvitaan edes vähän rakkautta Me kaikki halutaan, et pedot pysyy poissa

Muka kiire

Niin, aina on mukamas hirveä kiire. Oon pahoillani etten oo päivitellyt vähään aikaan, mut nyt koitan tsempata, mut se on vaan helvetin vaikeaa kun kirjottaminen tuntuu olevan mahdotonta. Istun koneen ääressä ja tuijotan tyhjää ruutua tuijottamistani ja toivon, että ehkä siihen ilmestyy mun ajatukset itsestään, kun tarpeeks kauan tuijotan. Mä en saa mun ajatuksia ulos taas millään.

Meillä on ollut syyslomaa tää koko viikko ja mä jo näin viime perjantaina miten tästä tulee onnistumisen viikko ja paino putoaa. Vitut sä mitään onnistu saatanan läski lehmä. Niinpä, en onnistunut en. 92,1kg näytti tänä aamuna vaaka ja mä olin oikeastaan osittain positiivisesti ihan yllättynyt, koska se olis voinut olla paljon enemmän, mut samalla mä en pysty olla ajattelematta sitä, että se vois olla aivan helvetin paljon vähemmän.

Taas tää sama liirumlaarum et nyt alkaa alusta ja plaaplaaplaa, kaikkihan sen on kuullut ja nähnyt, mut en lakkaa yrittämästä. En sano alottavani kaikkea alusta, sanon jatkavani kohti parempaa, eli niitä vitun pieneneviä lukuja.

Mä en oo saanu lomalla oikeasti mitään aikaseks. Koulutehtävät sentään olen onneksi tehnyt, mut muuten oon vaan maannut perse homeessa himassa. Sohvaan on muodostunut varmasti mun lihavan perseen kuva, kun en saa itteeni siitäkään ylös.

Saatanan läski huora, sä et oo mitään jos et nyt ota itteäs niskasta kiinni.
Ruoka on pahasta, suoraan saatanasta, se pilaa sut.
Älä syö, älä syö, älä syä, ÄLÄ SYÖ LÄSKI
Haluatko saavuttaa jotain vai et?
Haluatko olla kaikkein laihin vai epäonnistunut läski?
Nyt YLÖS
Pois se ruoka käsistä
Älä koske siihen
Laita se roskiin
Punnerra, kyykkää, juokse, juokse, JUOKSE
Säälittävä läskikasa.
Se on se sairaus, se ystävä joka huutaa mun päässä.

Oon ollu viime päivät taas ihan hukassa vuoroin ahmin ja oksennan ja vuoroin paastoan. Mikään ei tunnu riittävän. Sain painon 89,2kg ja nyt se onkin taas jo helvetilliset 90,7kg. Vituttaa aivan saatanasti. 

Matikan koe meni opettajan mukaan "loistavasti"(21+/24), mut mulle se ei riitä ja sanoinkin suoraan, et mä haluan uusia sen. Vituttaa se, että se ei oo täysiä vaan mun aivopierun takia, kosk mä tiedän miten se tehtävä olis pitänyt tehdä, mut ei. 

Illalla päivittelen enemmän kun ehtii. 

Vastaus kaikkeen?

"Lennetään myrskyn halki kotiin
Pitäisi olla kovempi
Ei kai koskaan saisi luottaakaan
Niihin naisiin jotka hyppää ensitreffeillä sänkyyn
Nahkasohvalta, järven pohjalta
Jostain löytyy vastaus kaikkeen

Väistellään taas salamoita
Pitäisi olla nopeampi
Silti on niin helppoo unohtaa
Ne laskusäännöt, jotka meidän maailmaa hallitsee"

Olis hienoa kun löytäisi jostain sellaisen paikan, missä löytyisi vastaus kaikkeen, aivan kaikkeen.

Ap 90,2kg mikä vituttaa aivan saatanan suunnattomasti, koska se oli eilen 90,0kg. Niin saatanan lähellä sitä pistettä, et päästäis alottaa uudella luvulla, mut silti niin helvetin kaukana. En edes ymmärrä miten tuo lukema voi olla mahdollista, sillä söin koko päivän aikana tasan kaksi helvetin leipää. Noh, tänään en oo syönyt mitään, enkä tasan syö ennen kun pääsen vähintään sinne 88kg, katsellaan sitten uusiksi.

Tänään oli niin kauan ihan jees fiilis kun olin kaukana "kotoolta". Tosin ei tätä paikkaa voi enään kodiksi sanoa, kun tää lähinnä ahdistaa, itkettää , masentaa ja raivostuttaa. En ymmärrä mikä tässä kämpässä on, mut aina kun astun ovesta sisään, mua vasten iskeytyy musta verho ja mun mieli synkistyy niin saatanan sysimustaksi kun vaan ikinä voi. Kun pääsen ovesta ulos ja vietän aikaani jossain muualla kuin täällä, niin kaikki on suht hyvin. Tai vaikkei ehkä hyvin, mut ainakin paljon paremmin.... Melkein voisin sanoa että, tuntuu kun jokin sysipimeä ja synkkä henki hengailee mun nurkissa tehden mun olosta täyttä helvettiä.

Luojan kiitos huomenna pääsee taas kouluun. Koulu on nykyään ainoa paikka missä mä viihdyn oikeasti. Ainoa paikka jossa mä haluan olla, oikeasti. Mä en oikeasti tiedä miten helvetissä saan syyslomalla ajan kulumaan. Kokonainen viikko ilman koulua ja sitä ilmapiiriä. Mä tuun varmaan hulluksi.

Tänään tossa isän autossa istuessa ja ympäriinsä ajellessa ehdin hetken vaan olla, ajattelematta mitään sen suurempaa. Kiinnitin vaan huomiota ohitse viliseviin puihin, rakennuksiin ja taivaaseen. Tajusin, et sillä hetkellä mun olo oli oikeasti hetken verran hyvä, aidosti hyvä.
Moni sanoo, et Suomen kesä on hemmetin kaunista ja kauneinta aikaa koko vuodesta, mut kyl mä itse sanoisin sen olevan syksy. Luonto on niin helvetin kaunis syksyisin, suorastaan tulessa. Puut näyttävät suurelta tulimereltä kaikessa kauneudessaan ja loistossaan. Ne värit on vaan jotain niin kaunista ja uskomatonta.
Rakastan syysaamuisin sitä tunnetta, kun sun hengitys höyryää samaan tahtiin kuuman kahvikupillisen kanssa ja tunnet kuinka aamun koleus tunkeutuu luihin ja ytimiin, herättäen sut viimeinkin siihen hetkeen, milloin kesä on ohi ja syksy alkanut.

Vaikkakin moni mieltää syksyn synkäksi ja kaiken lopuksi tavallaan, kun kaikki lakastuu ja kuolee pois, mä itse ajattelen sen mahdollisuutena kaikelle uudelle. Kaikki vanha kuolee ja lakastuu pois, mutta se tekee samalla tilaa kaikelle uudelle ja kauniille. Vaikka pimeys ja synkkyys saapuu, se antaa mahdollisuuden mulle itselleni kunnon yöunille ja kynttilänvalon tuijottamiselle viinilasi kädessä. Kesällä kun on vähän turha polttaa kynttilöitä, kun melkein ympäri vuorokauden on valoisaa ja itse nukun paljon paremmin silloin, kun ulkonakin tulee oikeasti pimeää, eikä vaan verhojen avustuksella.

Josko sitä pari röökiä vielä vetäis ja painuis unille. Pääsis tästäkin päivästä.

Liikaa.

"Tiedäthän
Voit aina luottaa ystäviin
Vain pieni reikä
Niin mä valun viemäriin
Kauneus on neula ilmapalloon
Haluun räjähtää, sinuun räjähtää

Olen liikaa
Minä olen liikaa
Minä olen liikaa
Minä olen liikaa"
Pari päivää mennyt taas ahdistuneena ja itkiessä koko ajan. Koulussakin ollut vaikeuksia pitää itteni kasassa, mut luojan kiitos onnistunut jotenkin päin. En jaksa, enkä halua selitellä ihmisille mun olotiloja tai vastata niihin kysymyksiin.
"Miksi?"
"Mikä on?"
En halua avautua tuntemattomille ja kertoa miten sysimusta mun mieli ja sielu oikeesti on.
Ap tänään 90,0kg ja sekös vituttaa kun se olis voinut olla paljon mielummin sen 89,9kg kun 90,0kg. Fyysinen ero on hiuksen hieno, mutta henkinen ero on aivan helvetin iso.

Tajusin eilen illalla tossa sohvalla itkiessäni ja kirjaimellisti miettiessäni eri keinoja millä päästä hengestä mahdollisimman kivuttaomast, etten oo syönyt mun mielialalääkkeitä varmaan lähemmäs kuukauteen ja tungin sitten sen helvetin "ilopillerin" vastahakoisesti kurkusta alas saaden aamuksi aivan järkyttävät sivuoireet. Jostain syystä mulla tulee jo parin viikon tauon jälkeen samanlaiset sivuoireet SSRI- Lääkkeistä, kun olisin alottanut ne vasta ensimmäistä kertaa.
Tuntuu että mieli ja ruumis olis erossa toisistaan. Ihan kun tuijottaisin itse itseäni ja muuta maailmaa sivusta. Unelias, sekava, liian väsynyt edes hengittämään. Tuntunut siis koko päivän siltä kun olisin kulkenut unessa ja totta puhuen, en oikeesti mee vannomaan siitä, missä menee unen ja hereillä olon raja. No, onneks nää oireet loppuu useesti melko pian uudelleen aloittamisen jälkeen. Kiva mennä maanantaina kouluun jos oon näin sekasin vielä silloinkin.
Tajunnut sen, etten oo syönyt lääkkeitä jo ihan siitäkin et oon niin vitun raivona 24/7 ja samalla sekunnilla kun raivostun suunnattomasti jostain, alan itkemään hysteerisesti. Sick, i know.

Kaksi viikkoa enään koulu ja sitten on koko viikon mittainen syysloma, yyh en halua. Mä inhoon kotona olemista tällä hetkellä enemmän kun mitään muuta. Pelkkä viikonloppu tuntuu tappavan pitkältä ja tuskaiselta, saatika sitten koko viikko.

Kaiken tän kukkuraks sain sossusta päätöksen, että ne ottaa mun tuloina 400e opintolainaa huomioon, koska en muka ole toimittanut sinne vaadittua Kelan hylkäävää päätöstä, minkä kyllä todellakin toimitin sinne. Eli siis suomeksi mitään opintolainaa en ole saanut enkä tule saamaan, koska mun luottotiedot on menneet ja silti se otetaan mulla tulona huomioon, joten ens kuu eletään sitten -400e budjetilla. Vittu miten hienoa tää yhteiskunta on.
Kun istut perse homeessa himassa tekemättä mitään tai yrittämättä mitään, raha virtaa suuntaan jos toiseenkin ilman ongelman ongelmaa, mut auta armias kun nostat pääs ja yrität tehdä elämälläs jotain just siks, ettei sun tarvis enään mennä sinne sossun luukulle, toimittaa sitä paperia ja tätä todistusta, niin sua kustaan silmään aivan vittu satanolla niin, että sun on mahdotonta edes selviytyä.

Kiitos Suomen valtio aivan vitusti taas tästäkin.

Koulukiireitä.

Edellistä blogia päivitin melkein päivittäin, mut sillon ei kyllä ollut edes koulu alkanut vielä. Ennen oon aina ollut yksinkertaisesti aivan paska opiskelija. En oo elämässäni saanut yhtäkään koulua käytyä läpi asti ja jo ensimmäisen viikon jälkeen mua ei oo yleisesti ottaen näkynyt koulussa enään ollenkaan, mut nyt 5vkoa, 0 poissaoloa ja pelkkiä 3 arvosanoja. Väittäisin tän johtuvan siitä, et mä rakastan tota hommaa enemmän kun mitään muuta ikinä, koskaan. Mun oma opiskelumotivaatio on 110%. 3 Tipahti ensimmäisen jakson työstä ja läsnäoloprosentti 100%. Tuon parempaahan ei periaatteessa voi edes saada, mut silti joku mun päässä sanoo et vitut, ei riitä vieläkään.

Paino tällä hetkellä 91,5kg eli pari kiloa tippunut, joka seKIN on liian vähän, mut sentään suunta on alaspäin... Taisin painaa sen 93,8kg kaiketi ekassa postauksessa..?

Sit niihin varsinaisiin fiiliksiin....
Sellanen jännä ja ristiriitainen fiilis... Samaan aikaan ihan vitun voittamaton, vahva ja kontrolloiva olo kun saan painoa alas, mut sit taas samaan aikaan tuntuu et kaikki vaan lahoaa käsin, kaikki se voittamattomuus ja vahvuus katoaa ja tilalle hiipii pelko, epätoivo ja ahdistus. Eilen ahdisti niin helvetin paljon, etten yksinkertasesti saanut enään edes henkeä.

Mä tavallaan haluan olla yksin tän kaiken kans, mut en sit kuitenkaan. Koulussa ihmiset yrittää tulla juttelee mulle ja olla mukavia, mut mä nään niiden läpi ja tiedän sen, et ne kaikki vitun kusipäät vaan esittää. Mä inhoon niitä kaksinaamasia lehmiä aivan helvetin paljon... Kaikki ämmät on loppupeleissä samanlaisia paskaa jauhavia ja selkään puukottavia kusipäitä, joihin ei oo ikinä, koskaan _mitään_luottamista_._
Silti, vaikka mä vihaan ihmisiä aivan helvetisti, mä kaipaan sitä yhtä ja ainoaa ystävää kenelle itkeä kun on paha olla, kenelle kertoa tää kaikki pelkäämättä ja ketä kertois mulle sen, et kaikki järjestyy vielä joskus, mut silti mä samaan aikaan ajan kaikkia jotka yrittää olla mun ystäviä, pois mun läheltä.
Ehkä mä tavallaan sisimmässäni pelkään sitä petetyksi tulemista ystävienkin kohdalla, koska niin on käynyt monta kertaa ennenkin ja siksi en halua päästää ketään lähelle. Oon nykyään niin vihamielinen muita ihmisiä kohtaan.
Mua etoo ihmisten tekohymyt mua kohtaan ja ne feikatut tervehdykset.

Pakko alkaa raahautua kouluun...

Tervetuloa mun maailmaan

Tervetuloa mun maailmaan
Ja niin sä astuit silmukkaan
Tervetuloa nyt juhlitaan
Ja niin sä putosit kuoppaan

Eilinen oli kaikin puolin aika paska päivä. Ap 94,3(+500g) ja ihan syystäkin. Vitutti kun pientä oravaa, mut tänään ei enään ihan niin paljon. Ap taas sen 93,8(-500g), eli sama kuin toissa-aamuna. 

Eilen aamupäivästä lähiten itkin melkein koko päivän. Lähinnä tätä syömisvammaa tuli mietiskeltyä. Nyt tänä päivänä mä toivon kaikkein eniten sitä, että joku olis huomannut silloin joskus vuosia sitten tän tarpeeks ajoissa ja puuttunut asiaan. Uskallan väittää ettei asiat olis näin vituillaan, jos siihen olis puututtu ajoissa.

Sairastuin ensimmäisen kerran laitoksessa ollessani jotain 15v kai... Muistan vieläki miten sillon ihannoin jotain helvetin anorexiaa ja kuvittelin, että kaikki syömishäiriön omaavat on kauniin laihoja ja onnellisia. Olisinpa sillon tiennyt miten vitun väärässä olin. Noihin samoihin aikoihin oksensin ensimmäisen kerran ja muistan sen fiiliksen vieläkin niinku se olis tapahtunut vasta eilen. Tunsin itseinhoa ja onnistumisen tunnetta samaan aikaan. Mä mietin et miten helvetissä voin olla niin oksettava, että pakotan itseni oksentamaan? Mut samaan aikaan olo oli ihan helvetin voitonriemuinen. Tuntu siltä, et mä kerrankin elämässäni pystyin johonkin.

Muistan vieläkin miten ensimmäisen viikon paaston jälkeen ne saatanan LAITOKSEN HOITAJAT vaan nauroi mulle ja kuittaili ääneen miten mä oon dietillä kun en syö enään mitään. Jos ne olis jumalauta puuttuneet siihen silloin, mä en olis varmasti nyt tässä tilanteessa, vielä melkein kymmenen vuoden jälkeen. Mä voisin ehkä kyetä elämään normaalisti, mut ei, mä en voi enään. Peli on jo menetetty, enkä mä voi enään koskaan elää normaalisti. 
Samoihin aikoihin aloin oksentelemaan joka ikinen päivä. Paastosin sen ensimmäisen viikon ja aloin syömään normaalisti lämpimän ruoan laitoksen henkilökunnan ja muiden nuorten kanssa, mut joka vitun ikinen päivä sen ruokailun jälkeen mä piilouduin takapihalle työntämään sormia kurkkuun ja kakomaan, eikä kukaan tajunnut vieläkään mitään. En mä kyllä noihin aikoihin myöntänyt itse itselleni, että mulla olis ongelma, mut jumalauta mä toivon et joku olis tajunnut miten iso ongelma mulla oli silloin. Ei, kukaan ei tajunnut ja nyt se ongelma seuraa mua hamaan hautaan asti, ikuisesti.

Se niiden vanhojen aikoijen muistelusta, tulee vaan helvetin paska olo.

Tänään siivosin oikeasti kaksitoista vitun tuntia. Kuka helvetti siivoaa puoli vuorokautta?! Mun oli pakko vaan saada kaikki puhtaaks. Hinkkasin kaiken lattialistoista seiniin ja en oo vieläkään tyytyväinen. Enhän mä koskaan oo omiin saavutuksiin tai omaan itseeni tyytyväinen. Voisinpa olla... Voisinpa joskus olla tarpeeksi hyvä, enkä aina epäonnistunut luuseri..

En mä tiedä... Mun ajatukset on niin sekasin taas etten kykene ajattelemaan mitään järkevästi....

All the heat is snow

If you want to die
Or if you want to chill
Even if you want to get high
Whatever happens - take a pill
The first I take against depression
The second is pure energy
The green one for my self-agression
Than the red one - ectasy
Ecstasy


Uus blogi ja uus alku, taas. Tää vitun oravanpyörä alkaa jo kyllästyttämään ja nyt en enään lopeta ennen kuin oon mun tavoitteessani (lopullista tavoitetta en kyllä edes tiedä). Ensimmäinen, pienin ja helpoin tavoite on päästä nyt ensin tuonne 8- alkavien lukujen puolelle taas ja sen jälkeen ensimmäinen varsinainen välitavoite on tuo 85kg. Tänään aamulla vaaka näytti sen 93,8kg... Toivottavasti patterieiden uusiminen auttoi kun vaaka näytti aikaisemmin ihan mitä sattui ja eri lukuja joka ikisellä kerralla. Tuon samaisen 93,8kg sain onneks viis kertaa peräkkäin, joten uskallan luottaa tohon, mutta heti kun on rahaa, on mulla uuden vaa'an ostaminen edessä (sekin TAAS).

Mä nyt en ala tässä itseäni kovin paljon esittelemään, koska haluan pysyä mahdollisimman anonyymina, mutta jos nyt muutama sananen.

Pian 24v maalariksi opiskeleva nainen. Syömishäiriötä takana kaiken kaikkiaan noin kymmenisen vuotta, muotoaan vaihdellen. Kun mun sairastumiseen puututtiin ensimmäisen kerran, työnnettiin mulle vaan lääkkeet käteen ja toivotettiin hyvää jatkoa. Lääkkeistä nyt ei varsinaiseen ongelmaan tuolla korvien välissä hirveästi hyötyä ollut. Ainoa mihin ne varsinaisesti auttoivat, oli mun suunnattomat raivokohtaukset joita niihin aikoihin sain ihan tyhjästä ja aloin olemaan jopa itselleni vaaraksi niiden takia (asuin siis jo silloin omillani). Ei sillä, olin mä loppupeleissä sillon jo helvetin itsetuhoinen muutenkin.
Jokatapauksessa, itse syömisvammailussa mulla menee sama kaava aina uudelleen ja uudelleen ympäri. Ensin paastoan/vedän ihan onnettomilla kaloreilla, sen jälkeen alkaa ahmimiskausi (johon saattaa liittyä tai saattaapi olla liittymättäkin, oksentelu), sen jälkeen "nyt riittää, mä elän terveellisesti"- hetki, joka päätyy kuitenkin päivittäiseen ahimimiseen ja lervailuun ja taas sama kaava uudelleen ja alusta. Oksentamaan en yksinkertasesti välillä pysty, koska lääkkeet jostain syystä estää sen. Mä voin tunkea vaikka sorkkaraudan kurkkuuni saamatta mitään sieltä ylös jo ssyön lääkkeet niinkun kuuluu. Välillä jätän tahallisesti ne syömättä jotta kykenen oksentamaan. Sick, i know.

Mä oon nyt tässä viikon aikana taas seikkaillu näiden "En syö enään ikinä mitään"- ja "Elän terveellisesti ja liikun"- fiilisten välissä joten tullut syötyä ja oltua syömättä erittäin sekalaisesti, mut tänään loppuu. Pakko lopettaa tää ahmiminen ja pakko kyetä taas keskittymään tähän paastoiluun.

Odotan vaan et tää helvetin viikonloppu on ohi ja pääsen takas kouluun. Viihdyn koulussa paljon paremmin kun kotona ja ekaa kertaa ehkä elämässäni voin sanoa rakastavani mun koulua ja sanoa, et mulla on oma HALU ja motivaatio mennä kouluun. Mä en oo ikinä saavuttanut mitään merkittävää enkä halunnut opiskella mitään, joten tää fiilis on aika muikea ! :)