Kaikki on niinkuin aina ennenkin vaikka helvetin kovasti yritin mukamas muuttua ja muuttaa mun elämäni suuntaa kohti parempaa, mut vittu kun mä en vaan osaa, en pysty. Sama kaava toistaa itseään uudelleen ja uudelleen, edelleen 10 vuoden jälkeen. 10 vitun vuotta mä oon pyörittänyt tätä samaa paskaa eestaas enkä osaa riuhtoa itseäni irti. Vittu miten säälittävää. Säälittävä, sitä mä oon todellakin. Säälittävä, saamaton vitun paskakasa. 

Epäonnistunut

Luuseri

läski, läski, VITUN LÄSKI KATSO NYT ITSEÄSI!!!

Niin se taas huutaa ja mä tiedän, et se on ainoa joka on oikeessa. 

Tää vitun kaava noudattaa aina samaa ympyrää. Paasto->Ahimiminen+lervailu--->"Nyt mä pistän elämäni järjestykseen ja elän terveellisesti"- vaihe, kunnes tajuan etten pysty siihen, en osaa sitä ja sama oravanpyörä pyörii uudelleen ja uudelleen. 

Mä oon oikeesti niin hukassa itseni kanssa. Samaan aikaan vihaan tätä paskaa enemmän kun mitään, mut samaan aikaan rakastan enemmän kun mitään. Tää on kaikki mitä mulla on, kaikki se, "joka" välittää musta. Kuulostaa hullulta puhua syömishäiriöstä kun se olis jotain fyysistä, hengittävää ja elävää, mut siltä se välillä tuntuu. Se on kun tienhaara, jossa sun on valittava kumpaa polkua lähdet kulkemaan. Siinä tienhaarassa seistessä se helvettiin johtava tie näyttää aurinkoiselta ja kauniilta, se näyttää ulospäin joltain ihan muulta, mitä se todellisuudessa ikinä onkaan. Sen väärän polun ulkokuori pettää ja helvetin pahasti. Sen väärän polun kaunis ulkokuori vie sut mukanaan ja sä otat askeleen, toisen, kolmannen ja neljännen, kunnes sä tajuat olevas jo niin pitkällä, ettei takaisin kääntyminen ole edes vaihtoehto, mut silti kaikesta huolimatta sä käännyt ympäri ja ihmettelet. Ihmettelet mihin se kaunis ulkokuori on kadonnut jonka sä näit. Ihmettelet mistä tuo synkkyys, harmaus ja sisäänsä imevä pimeys on tullut sen auringonpaisteen tilalle, mut sä tajuat, et se polku on aivan helvetin liian synkkä ja pimeä, että sä uskaltaisit enään jatkaa takaisin siihen suuntaan mistä sä tulit.

Kun sä tajuat, ettet voi muuta kun jatkaa eteenpäin, vaikka tiedät sen tien muuttuvan aina vaan pimeämmäksi, synkemmäksi ja pelottavammaksi, sä jatkat silti ja lopulta sä lysähdät sinne synkkyyden keskelle, vedät viimesen hengenvetos ja tajuat vihdoin millaisen virheen teit, tajuat sen liian myöhään.

Se tunne, kun sä tajuat kuolevas tähän loppujen lopuks. Jos et oman käden kautta niin viimeistään silloin kun sun kroppas pettää ja jättää sut. Viimeistään silloin kun jäljelle jää vain tyhjä ulkokuori maahan. Omituisinta tässä on se, että se ajatus tavallaan lohduttaa, sitä ei enään pelkää eikä oikeastaan edes ajattele sen enempää, sitä vaan odottaa koska se tapahtuu...

Mä odotan et tää pimeys nielee mut lopullisesti ettei mun tarvitse kärsiä enään päivääkään, ikinä.

Päästä mut pois.

Oot aina siellä minne meen Kaikkeen tottuu ja sydän turtuu Mut mä tahdon vapauteen
Päästä mut pois

Mä en haluu täl hetkel mitään muuta niin paljon kun irti tästä kaikesta. Tää ahdistus mun sisällä on tällä hetkellä jotain niin vitun vahvaa ja suurta et mä en saa enää henkee.
Mä haluisin niin helvetin palavasti vaan olla onnellinen ilman tätä kaikkea paskaa mun pään sisällä ja mä oon yrittänyt, jumalauta mä oon yrittänyt niin vitun kovasti, et mä en enään tiedä mitä mä voisin enempää tehdä. Mä oon yksinkertasesti niin hukassa tän kaiken kanssa, et mä hajoan palasiksi, niin painaviks palasiks et ne vajoaa pinnan alle ja katoaa lopulta näkyvistä. Mä en jaksa kantaa tätä enään, mä en jaksa salailla, piilotella ja valehdella.

Mä haluun irti tästä aivohuorasta mun päässä, mä haluan omata normaalin ajatusmaailman syömisen suhteen, mä haluan kyetä rakastaa itteeni tällasena ja olla vaan se, mikä tai kuka mä oon, mut ei, mä en pysty. Mä oon viimeset pari viikkoa yrittänyt, yrittänyt niin helvetisti. Mä oon ajatellut, että mä pystyn tähän, mä oon yrittänyt työntää ne negatiiviset äänet jotka huutaa mun päässä aina syömisen jälkeen, kauas pois, mut ne saa vaan lisää voimaa mun pyristelyistä. Mä haluan irrottaa, mut musta ei irroteta. Mua pidetään väkisin synkkyyden sylissä ja mä en pian enään jaksa edes yrittää pyristellä irti. Mä en jaksa tätä, mä en jaksa, MÄ EN JAKSA ENÄÄ!

Joka kerta kun mä syön, mä kuolen sisältä pala palalta, mut joka kerta kun mä skippaan ruokailun, mä kuolen silti sisältä.

Heikot hermot, mutta paksu nahka
On eletty, kato mun arvet ja tatskat
Et pysty käveleen mun kengissä
Hyvät kuolee eka, melkeen hävettää olla hengissä
Elämä on taisteluu vihasta, pihasta
Päivällä leivällä, illalla lihasta
Miten menee onko helemee, nättii?
Joo, rahat meni, talo palo, muija jätti

Mä herään aamulla ja mietin et nyt vittu riittää tää paska, mä haluan olla onnellinen, mut sit se totuus taas iskee päin naamaa. Mä en voi olla onnellinen, joku mun sisällä ei salli sitä ja tekee kaikkensa et mul ois näin paha olla, kaikkensa et mä oisin näin väsynyt ja loppujen lopuks niin väsynyt et mun fyysinen ruumis lysähtää keskelle katua ja sydän lakkaa lyömästä. 

Mä en itke, mä en näytä tunteitani, mut nyt mun on pakko myöntää et mä itken, itken ja itken, enkä saa sitä loppumaan. Vittu että voi kovallakin ihmisellä olla paha olo vaik sen on yrittäny tukahduttaa jo monta vuotta. Kai siinä sit loppujen lopuks käy just niin, et sä tukahdutat sen pahan olon tarpeeks kauan ja joku päivä se kaikki vaan räjähtää käsiin ja sä et enään kykene kontrolloimaan mitään.
Pääsispä pois.

Aamu tuli, ne istu kannon nokassa kahdestaan Kaunis kukka nuokku, vieres aamukasteessa Terälehdet oli nupulla sit ne alko liikkumaan Ne mietti, et eks se kukka enää nukukkaa Auringon lämpö avas terälehdet hitaasti Kukan sisältä aivan pieni tyttö tipahti vierähti nukkumaan, lehtipatjalla ne otti sen mukaan, koska kukat kuolee talvella Ne jatko matkaansa ihan kolmistaan Näin solmu elämän langan pätkään solmitaan Matkan jatkuessa vastaan tuli muuri jota hakkas pieni mies, vaikka muuri oli suuri Ne kysy pikkumieheltä, onks tää sun muuris se puhisi, ja oli niinkuin ettei se kuulis ne tyynnytteli sitä ja otti sitä kädestä ja sano, tule, kierretään se yhdessä Me kaikki tarvitaan onnellisii loppuja Me kaikki halutaan joskus unelmoida Me kaikki tarvitaan edes vähän rakkautta Me kaikki halutaan, et pedot pysyy poissa

Muka kiire

Niin, aina on mukamas hirveä kiire. Oon pahoillani etten oo päivitellyt vähään aikaan, mut nyt koitan tsempata, mut se on vaan helvetin vaikeaa kun kirjottaminen tuntuu olevan mahdotonta. Istun koneen ääressä ja tuijotan tyhjää ruutua tuijottamistani ja toivon, että ehkä siihen ilmestyy mun ajatukset itsestään, kun tarpeeks kauan tuijotan. Mä en saa mun ajatuksia ulos taas millään.

Meillä on ollut syyslomaa tää koko viikko ja mä jo näin viime perjantaina miten tästä tulee onnistumisen viikko ja paino putoaa. Vitut sä mitään onnistu saatanan läski lehmä. Niinpä, en onnistunut en. 92,1kg näytti tänä aamuna vaaka ja mä olin oikeastaan osittain positiivisesti ihan yllättynyt, koska se olis voinut olla paljon enemmän, mut samalla mä en pysty olla ajattelematta sitä, että se vois olla aivan helvetin paljon vähemmän.

Taas tää sama liirumlaarum et nyt alkaa alusta ja plaaplaaplaa, kaikkihan sen on kuullut ja nähnyt, mut en lakkaa yrittämästä. En sano alottavani kaikkea alusta, sanon jatkavani kohti parempaa, eli niitä vitun pieneneviä lukuja.

Mä en oo saanu lomalla oikeasti mitään aikaseks. Koulutehtävät sentään olen onneksi tehnyt, mut muuten oon vaan maannut perse homeessa himassa. Sohvaan on muodostunut varmasti mun lihavan perseen kuva, kun en saa itteeni siitäkään ylös.

Saatanan läski huora, sä et oo mitään jos et nyt ota itteäs niskasta kiinni.
Ruoka on pahasta, suoraan saatanasta, se pilaa sut.
Älä syö, älä syö, älä syä, ÄLÄ SYÖ LÄSKI
Haluatko saavuttaa jotain vai et?
Haluatko olla kaikkein laihin vai epäonnistunut läski?
Nyt YLÖS
Pois se ruoka käsistä
Älä koske siihen
Laita se roskiin
Punnerra, kyykkää, juokse, juokse, JUOKSE
Säälittävä läskikasa.
Se on se sairaus, se ystävä joka huutaa mun päässä.

Oon ollu viime päivät taas ihan hukassa vuoroin ahmin ja oksennan ja vuoroin paastoan. Mikään ei tunnu riittävän. Sain painon 89,2kg ja nyt se onkin taas jo helvetilliset 90,7kg. Vituttaa aivan saatanasti. 

Matikan koe meni opettajan mukaan "loistavasti"(21+/24), mut mulle se ei riitä ja sanoinkin suoraan, et mä haluan uusia sen. Vituttaa se, että se ei oo täysiä vaan mun aivopierun takia, kosk mä tiedän miten se tehtävä olis pitänyt tehdä, mut ei. 

Illalla päivittelen enemmän kun ehtii.