Vastaus kaikkeen?

"Lennetään myrskyn halki kotiin
Pitäisi olla kovempi
Ei kai koskaan saisi luottaakaan
Niihin naisiin jotka hyppää ensitreffeillä sänkyyn
Nahkasohvalta, järven pohjalta
Jostain löytyy vastaus kaikkeen

Väistellään taas salamoita
Pitäisi olla nopeampi
Silti on niin helppoo unohtaa
Ne laskusäännöt, jotka meidän maailmaa hallitsee"

Olis hienoa kun löytäisi jostain sellaisen paikan, missä löytyisi vastaus kaikkeen, aivan kaikkeen.

Ap 90,2kg mikä vituttaa aivan saatanan suunnattomasti, koska se oli eilen 90,0kg. Niin saatanan lähellä sitä pistettä, et päästäis alottaa uudella luvulla, mut silti niin helvetin kaukana. En edes ymmärrä miten tuo lukema voi olla mahdollista, sillä söin koko päivän aikana tasan kaksi helvetin leipää. Noh, tänään en oo syönyt mitään, enkä tasan syö ennen kun pääsen vähintään sinne 88kg, katsellaan sitten uusiksi.

Tänään oli niin kauan ihan jees fiilis kun olin kaukana "kotoolta". Tosin ei tätä paikkaa voi enään kodiksi sanoa, kun tää lähinnä ahdistaa, itkettää , masentaa ja raivostuttaa. En ymmärrä mikä tässä kämpässä on, mut aina kun astun ovesta sisään, mua vasten iskeytyy musta verho ja mun mieli synkistyy niin saatanan sysimustaksi kun vaan ikinä voi. Kun pääsen ovesta ulos ja vietän aikaani jossain muualla kuin täällä, niin kaikki on suht hyvin. Tai vaikkei ehkä hyvin, mut ainakin paljon paremmin.... Melkein voisin sanoa että, tuntuu kun jokin sysipimeä ja synkkä henki hengailee mun nurkissa tehden mun olosta täyttä helvettiä.

Luojan kiitos huomenna pääsee taas kouluun. Koulu on nykyään ainoa paikka missä mä viihdyn oikeasti. Ainoa paikka jossa mä haluan olla, oikeasti. Mä en oikeasti tiedä miten helvetissä saan syyslomalla ajan kulumaan. Kokonainen viikko ilman koulua ja sitä ilmapiiriä. Mä tuun varmaan hulluksi.

Tänään tossa isän autossa istuessa ja ympäriinsä ajellessa ehdin hetken vaan olla, ajattelematta mitään sen suurempaa. Kiinnitin vaan huomiota ohitse viliseviin puihin, rakennuksiin ja taivaaseen. Tajusin, et sillä hetkellä mun olo oli oikeasti hetken verran hyvä, aidosti hyvä.
Moni sanoo, et Suomen kesä on hemmetin kaunista ja kauneinta aikaa koko vuodesta, mut kyl mä itse sanoisin sen olevan syksy. Luonto on niin helvetin kaunis syksyisin, suorastaan tulessa. Puut näyttävät suurelta tulimereltä kaikessa kauneudessaan ja loistossaan. Ne värit on vaan jotain niin kaunista ja uskomatonta.
Rakastan syysaamuisin sitä tunnetta, kun sun hengitys höyryää samaan tahtiin kuuman kahvikupillisen kanssa ja tunnet kuinka aamun koleus tunkeutuu luihin ja ytimiin, herättäen sut viimeinkin siihen hetkeen, milloin kesä on ohi ja syksy alkanut.

Vaikkakin moni mieltää syksyn synkäksi ja kaiken lopuksi tavallaan, kun kaikki lakastuu ja kuolee pois, mä itse ajattelen sen mahdollisuutena kaikelle uudelle. Kaikki vanha kuolee ja lakastuu pois, mutta se tekee samalla tilaa kaikelle uudelle ja kauniille. Vaikka pimeys ja synkkyys saapuu, se antaa mahdollisuuden mulle itselleni kunnon yöunille ja kynttilänvalon tuijottamiselle viinilasi kädessä. Kesällä kun on vähän turha polttaa kynttilöitä, kun melkein ympäri vuorokauden on valoisaa ja itse nukun paljon paremmin silloin, kun ulkonakin tulee oikeasti pimeää, eikä vaan verhojen avustuksella.

Josko sitä pari röökiä vielä vetäis ja painuis unille. Pääsis tästäkin päivästä.

Liikaa.

"Tiedäthän
Voit aina luottaa ystäviin
Vain pieni reikä
Niin mä valun viemäriin
Kauneus on neula ilmapalloon
Haluun räjähtää, sinuun räjähtää

Olen liikaa
Minä olen liikaa
Minä olen liikaa
Minä olen liikaa"
Pari päivää mennyt taas ahdistuneena ja itkiessä koko ajan. Koulussakin ollut vaikeuksia pitää itteni kasassa, mut luojan kiitos onnistunut jotenkin päin. En jaksa, enkä halua selitellä ihmisille mun olotiloja tai vastata niihin kysymyksiin.
"Miksi?"
"Mikä on?"
En halua avautua tuntemattomille ja kertoa miten sysimusta mun mieli ja sielu oikeesti on.
Ap tänään 90,0kg ja sekös vituttaa kun se olis voinut olla paljon mielummin sen 89,9kg kun 90,0kg. Fyysinen ero on hiuksen hieno, mutta henkinen ero on aivan helvetin iso.

Tajusin eilen illalla tossa sohvalla itkiessäni ja kirjaimellisti miettiessäni eri keinoja millä päästä hengestä mahdollisimman kivuttaomast, etten oo syönyt mun mielialalääkkeitä varmaan lähemmäs kuukauteen ja tungin sitten sen helvetin "ilopillerin" vastahakoisesti kurkusta alas saaden aamuksi aivan järkyttävät sivuoireet. Jostain syystä mulla tulee jo parin viikon tauon jälkeen samanlaiset sivuoireet SSRI- Lääkkeistä, kun olisin alottanut ne vasta ensimmäistä kertaa.
Tuntuu että mieli ja ruumis olis erossa toisistaan. Ihan kun tuijottaisin itse itseäni ja muuta maailmaa sivusta. Unelias, sekava, liian väsynyt edes hengittämään. Tuntunut siis koko päivän siltä kun olisin kulkenut unessa ja totta puhuen, en oikeesti mee vannomaan siitä, missä menee unen ja hereillä olon raja. No, onneks nää oireet loppuu useesti melko pian uudelleen aloittamisen jälkeen. Kiva mennä maanantaina kouluun jos oon näin sekasin vielä silloinkin.
Tajunnut sen, etten oo syönyt lääkkeitä jo ihan siitäkin et oon niin vitun raivona 24/7 ja samalla sekunnilla kun raivostun suunnattomasti jostain, alan itkemään hysteerisesti. Sick, i know.

Kaksi viikkoa enään koulu ja sitten on koko viikon mittainen syysloma, yyh en halua. Mä inhoon kotona olemista tällä hetkellä enemmän kun mitään muuta. Pelkkä viikonloppu tuntuu tappavan pitkältä ja tuskaiselta, saatika sitten koko viikko.

Kaiken tän kukkuraks sain sossusta päätöksen, että ne ottaa mun tuloina 400e opintolainaa huomioon, koska en muka ole toimittanut sinne vaadittua Kelan hylkäävää päätöstä, minkä kyllä todellakin toimitin sinne. Eli siis suomeksi mitään opintolainaa en ole saanut enkä tule saamaan, koska mun luottotiedot on menneet ja silti se otetaan mulla tulona huomioon, joten ens kuu eletään sitten -400e budjetilla. Vittu miten hienoa tää yhteiskunta on.
Kun istut perse homeessa himassa tekemättä mitään tai yrittämättä mitään, raha virtaa suuntaan jos toiseenkin ilman ongelman ongelmaa, mut auta armias kun nostat pääs ja yrität tehdä elämälläs jotain just siks, ettei sun tarvis enään mennä sinne sossun luukulle, toimittaa sitä paperia ja tätä todistusta, niin sua kustaan silmään aivan vittu satanolla niin, että sun on mahdotonta edes selviytyä.

Kiitos Suomen valtio aivan vitusti taas tästäkin.

Koulukiireitä.

Edellistä blogia päivitin melkein päivittäin, mut sillon ei kyllä ollut edes koulu alkanut vielä. Ennen oon aina ollut yksinkertaisesti aivan paska opiskelija. En oo elämässäni saanut yhtäkään koulua käytyä läpi asti ja jo ensimmäisen viikon jälkeen mua ei oo yleisesti ottaen näkynyt koulussa enään ollenkaan, mut nyt 5vkoa, 0 poissaoloa ja pelkkiä 3 arvosanoja. Väittäisin tän johtuvan siitä, et mä rakastan tota hommaa enemmän kun mitään muuta ikinä, koskaan. Mun oma opiskelumotivaatio on 110%. 3 Tipahti ensimmäisen jakson työstä ja läsnäoloprosentti 100%. Tuon parempaahan ei periaatteessa voi edes saada, mut silti joku mun päässä sanoo et vitut, ei riitä vieläkään.

Paino tällä hetkellä 91,5kg eli pari kiloa tippunut, joka seKIN on liian vähän, mut sentään suunta on alaspäin... Taisin painaa sen 93,8kg kaiketi ekassa postauksessa..?

Sit niihin varsinaisiin fiiliksiin....
Sellanen jännä ja ristiriitainen fiilis... Samaan aikaan ihan vitun voittamaton, vahva ja kontrolloiva olo kun saan painoa alas, mut sit taas samaan aikaan tuntuu et kaikki vaan lahoaa käsin, kaikki se voittamattomuus ja vahvuus katoaa ja tilalle hiipii pelko, epätoivo ja ahdistus. Eilen ahdisti niin helvetin paljon, etten yksinkertasesti saanut enään edes henkeä.

Mä tavallaan haluan olla yksin tän kaiken kans, mut en sit kuitenkaan. Koulussa ihmiset yrittää tulla juttelee mulle ja olla mukavia, mut mä nään niiden läpi ja tiedän sen, et ne kaikki vitun kusipäät vaan esittää. Mä inhoon niitä kaksinaamasia lehmiä aivan helvetin paljon... Kaikki ämmät on loppupeleissä samanlaisia paskaa jauhavia ja selkään puukottavia kusipäitä, joihin ei oo ikinä, koskaan _mitään_luottamista_._
Silti, vaikka mä vihaan ihmisiä aivan helvetisti, mä kaipaan sitä yhtä ja ainoaa ystävää kenelle itkeä kun on paha olla, kenelle kertoa tää kaikki pelkäämättä ja ketä kertois mulle sen, et kaikki järjestyy vielä joskus, mut silti mä samaan aikaan ajan kaikkia jotka yrittää olla mun ystäviä, pois mun läheltä.
Ehkä mä tavallaan sisimmässäni pelkään sitä petetyksi tulemista ystävienkin kohdalla, koska niin on käynyt monta kertaa ennenkin ja siksi en halua päästää ketään lähelle. Oon nykyään niin vihamielinen muita ihmisiä kohtaan.
Mua etoo ihmisten tekohymyt mua kohtaan ja ne feikatut tervehdykset.

Pakko alkaa raahautua kouluun...

Tervetuloa mun maailmaan

Tervetuloa mun maailmaan
Ja niin sä astuit silmukkaan
Tervetuloa nyt juhlitaan
Ja niin sä putosit kuoppaan

Eilinen oli kaikin puolin aika paska päivä. Ap 94,3(+500g) ja ihan syystäkin. Vitutti kun pientä oravaa, mut tänään ei enään ihan niin paljon. Ap taas sen 93,8(-500g), eli sama kuin toissa-aamuna. 

Eilen aamupäivästä lähiten itkin melkein koko päivän. Lähinnä tätä syömisvammaa tuli mietiskeltyä. Nyt tänä päivänä mä toivon kaikkein eniten sitä, että joku olis huomannut silloin joskus vuosia sitten tän tarpeeks ajoissa ja puuttunut asiaan. Uskallan väittää ettei asiat olis näin vituillaan, jos siihen olis puututtu ajoissa.

Sairastuin ensimmäisen kerran laitoksessa ollessani jotain 15v kai... Muistan vieläki miten sillon ihannoin jotain helvetin anorexiaa ja kuvittelin, että kaikki syömishäiriön omaavat on kauniin laihoja ja onnellisia. Olisinpa sillon tiennyt miten vitun väärässä olin. Noihin samoihin aikoihin oksensin ensimmäisen kerran ja muistan sen fiiliksen vieläkin niinku se olis tapahtunut vasta eilen. Tunsin itseinhoa ja onnistumisen tunnetta samaan aikaan. Mä mietin et miten helvetissä voin olla niin oksettava, että pakotan itseni oksentamaan? Mut samaan aikaan olo oli ihan helvetin voitonriemuinen. Tuntu siltä, et mä kerrankin elämässäni pystyin johonkin.

Muistan vieläkin miten ensimmäisen viikon paaston jälkeen ne saatanan LAITOKSEN HOITAJAT vaan nauroi mulle ja kuittaili ääneen miten mä oon dietillä kun en syö enään mitään. Jos ne olis jumalauta puuttuneet siihen silloin, mä en olis varmasti nyt tässä tilanteessa, vielä melkein kymmenen vuoden jälkeen. Mä voisin ehkä kyetä elämään normaalisti, mut ei, mä en voi enään. Peli on jo menetetty, enkä mä voi enään koskaan elää normaalisti. 
Samoihin aikoihin aloin oksentelemaan joka ikinen päivä. Paastosin sen ensimmäisen viikon ja aloin syömään normaalisti lämpimän ruoan laitoksen henkilökunnan ja muiden nuorten kanssa, mut joka vitun ikinen päivä sen ruokailun jälkeen mä piilouduin takapihalle työntämään sormia kurkkuun ja kakomaan, eikä kukaan tajunnut vieläkään mitään. En mä kyllä noihin aikoihin myöntänyt itse itselleni, että mulla olis ongelma, mut jumalauta mä toivon et joku olis tajunnut miten iso ongelma mulla oli silloin. Ei, kukaan ei tajunnut ja nyt se ongelma seuraa mua hamaan hautaan asti, ikuisesti.

Se niiden vanhojen aikoijen muistelusta, tulee vaan helvetin paska olo.

Tänään siivosin oikeasti kaksitoista vitun tuntia. Kuka helvetti siivoaa puoli vuorokautta?! Mun oli pakko vaan saada kaikki puhtaaks. Hinkkasin kaiken lattialistoista seiniin ja en oo vieläkään tyytyväinen. Enhän mä koskaan oo omiin saavutuksiin tai omaan itseeni tyytyväinen. Voisinpa olla... Voisinpa joskus olla tarpeeksi hyvä, enkä aina epäonnistunut luuseri..

En mä tiedä... Mun ajatukset on niin sekasin taas etten kykene ajattelemaan mitään järkevästi....

All the heat is snow

If you want to die
Or if you want to chill
Even if you want to get high
Whatever happens - take a pill
The first I take against depression
The second is pure energy
The green one for my self-agression
Than the red one - ectasy
Ecstasy


Uus blogi ja uus alku, taas. Tää vitun oravanpyörä alkaa jo kyllästyttämään ja nyt en enään lopeta ennen kuin oon mun tavoitteessani (lopullista tavoitetta en kyllä edes tiedä). Ensimmäinen, pienin ja helpoin tavoite on päästä nyt ensin tuonne 8- alkavien lukujen puolelle taas ja sen jälkeen ensimmäinen varsinainen välitavoite on tuo 85kg. Tänään aamulla vaaka näytti sen 93,8kg... Toivottavasti patterieiden uusiminen auttoi kun vaaka näytti aikaisemmin ihan mitä sattui ja eri lukuja joka ikisellä kerralla. Tuon samaisen 93,8kg sain onneks viis kertaa peräkkäin, joten uskallan luottaa tohon, mutta heti kun on rahaa, on mulla uuden vaa'an ostaminen edessä (sekin TAAS).

Mä nyt en ala tässä itseäni kovin paljon esittelemään, koska haluan pysyä mahdollisimman anonyymina, mutta jos nyt muutama sananen.

Pian 24v maalariksi opiskeleva nainen. Syömishäiriötä takana kaiken kaikkiaan noin kymmenisen vuotta, muotoaan vaihdellen. Kun mun sairastumiseen puututtiin ensimmäisen kerran, työnnettiin mulle vaan lääkkeet käteen ja toivotettiin hyvää jatkoa. Lääkkeistä nyt ei varsinaiseen ongelmaan tuolla korvien välissä hirveästi hyötyä ollut. Ainoa mihin ne varsinaisesti auttoivat, oli mun suunnattomat raivokohtaukset joita niihin aikoihin sain ihan tyhjästä ja aloin olemaan jopa itselleni vaaraksi niiden takia (asuin siis jo silloin omillani). Ei sillä, olin mä loppupeleissä sillon jo helvetin itsetuhoinen muutenkin.
Jokatapauksessa, itse syömisvammailussa mulla menee sama kaava aina uudelleen ja uudelleen ympäri. Ensin paastoan/vedän ihan onnettomilla kaloreilla, sen jälkeen alkaa ahmimiskausi (johon saattaa liittyä tai saattaapi olla liittymättäkin, oksentelu), sen jälkeen "nyt riittää, mä elän terveellisesti"- hetki, joka päätyy kuitenkin päivittäiseen ahimimiseen ja lervailuun ja taas sama kaava uudelleen ja alusta. Oksentamaan en yksinkertasesti välillä pysty, koska lääkkeet jostain syystä estää sen. Mä voin tunkea vaikka sorkkaraudan kurkkuuni saamatta mitään sieltä ylös jo ssyön lääkkeet niinkun kuuluu. Välillä jätän tahallisesti ne syömättä jotta kykenen oksentamaan. Sick, i know.

Mä oon nyt tässä viikon aikana taas seikkaillu näiden "En syö enään ikinä mitään"- ja "Elän terveellisesti ja liikun"- fiilisten välissä joten tullut syötyä ja oltua syömättä erittäin sekalaisesti, mut tänään loppuu. Pakko lopettaa tää ahmiminen ja pakko kyetä taas keskittymään tähän paastoiluun.

Odotan vaan et tää helvetin viikonloppu on ohi ja pääsen takas kouluun. Viihdyn koulussa paljon paremmin kun kotona ja ekaa kertaa ehkä elämässäni voin sanoa rakastavani mun koulua ja sanoa, et mulla on oma HALU ja motivaatio mennä kouluun. Mä en oo ikinä saavuttanut mitään merkittävää enkä halunnut opiskella mitään, joten tää fiilis on aika muikea ! :)