Vähän taas aikaa kun viimeks kirjoitellut. Nyt on pakko sanoa, että NYT on se hetki, kun luulen olevani niin rikki, ettei tän risaisemmaksi ihminen voi enään joutua ennen kuolemaa. Lauantaina hautasin isän kanssa yhden sukulaisen ja jumalauta, että mua sattuu. Mä oon niin vitun rikki, etten saa henkeä. En kykene keskustelemaan edes jumalauta säästä ilman, että pillahdan itkuun. Joka ikinen kerta kun suljen mun silmät, nään sen viimeisen kerran kun hänet näin, uudelleen ja uudelleen mun silmissä, kun katsois samaa videota repeatilla. Ei, ei se oo tavallaan kamalaa, koska mä haluan muistaa jokaikisen hetken, mut se sattuu... Tosi paljon. Mä en tavallaan edes ymmärrä miks oon näin rikki, en ymmärrä itseäni, mut en mä oo koskaan ollut itse itseni asiantuntija.
Mä en jaksa keskittyä, en jaksa ajatella.
sunnuntai 13. joulukuuta 2015
lauantai 14. marraskuuta 2015
Sick like me
You beg the way I do
Is it sick of me
To want you crawling on your knees
Is it sick to say
I want you biting down on me
Are you sick like me
Am I beautiful
As I tear you to pieces
Am I beautiful
Even at my ugliest, you always say
Mä oon niin vitun väsynyt.
Mä en jaksa enään.
Mä haluan kuolla, kadota, hukkua ja hävitä.
Unohtua.
Tää kaikki alkaa vaan hajota viimeinkin ihan palasiksi. Mä en jaksa esittää enään, joten annan vaan kaiken valua sormien välistä ja hajota palasiksi. Mä en jaksa enään olla jotain mitä mä en ole, en jaksa esittää et kaikki ois hyvin, kun vittu mikään ei oo hyvin. Esittää, että mä pärjään kyllä, vaikka mä en todellakaan pärjää ja joka vitun ikinen päivä mun kuori halkeaa lisää ja joku päivä se räjähtää palasiksi, enkä mä itse pysty piiloutumaan enään itseltäni siinä vaiheessa. Mä tiedän, et siinä vaiheessa mua sattuu vielä enemmän, mut oh well, fuck it. En mä voi asialle mitään.
Mä oon yrittänyt kasata viimeset voimat ja lukea edes kokeisiin ja onnistunutkin siinä, mut ongelma onkin se, etten saa mitään, en yhtään mitään jäämään mun päähän. Oon lukenut melkein 100- sivuisen koealueen varmaan kymmenen kertaa läpi, enkä muista sanaakaan koko perkeleen kirjasta. Mä en oo hyvä enään edes koulussa, mut mitä muuta epäonnistuneelta luuserilta voi odottaa?
Vitun paskasa. Vittu mä vaan toivoisin, ettei niitä asioita, jotka pitää mua vielä täällä, olis olemassa lainkaan, että voisin vaan hirttäytyä, mut mä välitän liikaa asioista, jotka pitää mua täällä. Kumpa voisin painaa nappia ja lakata välittämästä yhtään mistään tästä maailmasta niin voisin kadota ja unohtua.
Mua ei sattuis enään koskaan.
maanantai 9. marraskuuta 2015
So much to tell you
Jumalauta että mä olen poikki. Koulu rupee menee yksinkertasesti ihan vituilleen. Musta vaan tuntuu, etten osaa, en kykene ja oon aivan paska kaikessa mitä ikinä yritänkään tehdä.
Epäonnistunut.
Sanoin tänään luokanvalvojalle, että haluan lopettaa koulun, muttei ilmeisesti ollut ihan samaa mieltä asiasta. Sanoi vaan, ettei kannata tehdä mitään hätiköityjä päätöksiä hetken fiiliksen takia tai jotain sinne päin, en muista kunnolla. Koko tää päivä on muutenkin ihan usvan peitossa, kun yksinkertasesti oli niin paha olla itteni kanssa, etten kyennyt edes peittelemään sitä. Mieliala heitteli taas nollasta sataan ja olisin voinu vaan vetää itteni narun jatkeeks. Mä en jaksa olla aina se epäonnistunut paska, mut en mä yksinkertasesti pysty mihinkään. Epäonnistunut luuseri, saamaton paskakasa. Mä en vaan nää tällä hetkellä mitään hyvää yhtään vitun missään. Mua sattuu niin saatanasti sisältä, etten jumalauta kestä. Sisältä korventaa, polttaa ja sattuu.
Mä en oo koskaan oikeesti ollut niin pahasti raivon ja samaan aikaan itkun partaalla kun tänään. Mä en vaan vittu jaksa, mä en j a k s a tätä. Oon ruvennut taas erakoitumaan mulle tärkeistä ihmisistä, kun en vaan jaksa olla kenellekään taakka. En jaksa olla se valittava luuseri. Vajoon mielummin takasin sinne omaan kuplaan, missä saan ihan rauhassa raivota, itkeä ja tuskastua ilman, että satutan tai kuormitan muita. Munkaltaisten ihmisten vaan kuuluu kantaa oma taakkansa yksin, hautaan saakka.
Just gonna stand there and watch me burn
Well that's allright because i like the way it hurts
Just gonna stand there and here me cry
Well that's allright because i love the way you lie
Se tunne, kun sä jälleen tajuat menettänees otteen. Tänään kävin pienoisen keskustelun luokanvalvojan kanssa ja taisin jotain tästä koko syömisvammasta jotain mainitakin, johon hän tietenkin suositteli koulun psygolokia, mutta mä kohteliaasti kieltäydyin. Ei se enään asia, joka olis pitänyt korjata jo aikoja sitten, enään 10 vuoden jälkeen muutu. Siihen olisi pitänyt puuttua silloin 10 vuotta sitten, että siitä olisi ollut jotain hyötyä. Tää kaikki on jo menetetty, elämä on menetetty tälle, täysin.
Mä rukoilen sua rakas luoja, auta mua. Päästä mut näistä tuskista jo pois, mä en jaksa enää.
Epäonnistunut.
Sanoin tänään luokanvalvojalle, että haluan lopettaa koulun, muttei ilmeisesti ollut ihan samaa mieltä asiasta. Sanoi vaan, ettei kannata tehdä mitään hätiköityjä päätöksiä hetken fiiliksen takia tai jotain sinne päin, en muista kunnolla. Koko tää päivä on muutenkin ihan usvan peitossa, kun yksinkertasesti oli niin paha olla itteni kanssa, etten kyennyt edes peittelemään sitä. Mieliala heitteli taas nollasta sataan ja olisin voinu vaan vetää itteni narun jatkeeks. Mä en jaksa olla aina se epäonnistunut paska, mut en mä yksinkertasesti pysty mihinkään. Epäonnistunut luuseri, saamaton paskakasa. Mä en vaan nää tällä hetkellä mitään hyvää yhtään vitun missään. Mua sattuu niin saatanasti sisältä, etten jumalauta kestä. Sisältä korventaa, polttaa ja sattuu.
Mä en oo koskaan oikeesti ollut niin pahasti raivon ja samaan aikaan itkun partaalla kun tänään. Mä en vaan vittu jaksa, mä en j a k s a tätä. Oon ruvennut taas erakoitumaan mulle tärkeistä ihmisistä, kun en vaan jaksa olla kenellekään taakka. En jaksa olla se valittava luuseri. Vajoon mielummin takasin sinne omaan kuplaan, missä saan ihan rauhassa raivota, itkeä ja tuskastua ilman, että satutan tai kuormitan muita. Munkaltaisten ihmisten vaan kuuluu kantaa oma taakkansa yksin, hautaan saakka.
Just gonna stand there and watch me burn
Well that's allright because i like the way it hurts
Just gonna stand there and here me cry
Well that's allright because i love the way you lie
Se tunne, kun sä jälleen tajuat menettänees otteen. Tänään kävin pienoisen keskustelun luokanvalvojan kanssa ja taisin jotain tästä koko syömisvammasta jotain mainitakin, johon hän tietenkin suositteli koulun psygolokia, mutta mä kohteliaasti kieltäydyin. Ei se enään asia, joka olis pitänyt korjata jo aikoja sitten, enään 10 vuoden jälkeen muutu. Siihen olisi pitänyt puuttua silloin 10 vuotta sitten, että siitä olisi ollut jotain hyötyä. Tää kaikki on jo menetetty, elämä on menetetty tälle, täysin.
Mä rukoilen sua rakas luoja, auta mua. Päästä mut näistä tuskista jo pois, mä en jaksa enää.
torstai 5. marraskuuta 2015
I don't feel a thing.
Mä en tunne enään yhtään mitään ja samaan aikaan mä romahdan, lakkaan olemasta "vahva". Viimeinen viikko on ollut aivan yhtä helvettiä. Romahdin koulussa kaikkien edessä ja pillitin kun mikäkin vitun idiootti. Sitä ei tuu tapahtumaan enään ikinä. Niin ei SAA tapahtua enään ikinä. Tänään lintsasin koulusta, koska söin eilen ihan vitusti ja tuntuu et turposin silmissä. Kuka helvetti lintsaa näin onnettoman syyn takia? Minä. Tyhmä, säälittävä minä. Mä en vittu jaksa olla enään vahva, en jaksa enään esittää.
tiistai 27. lokakuuta 2015
Kaikki on niinkuin aina ennenkin vaikka helvetin kovasti yritin mukamas muuttua ja muuttaa mun elämäni suuntaa kohti parempaa, mut vittu kun mä en vaan osaa, en pysty. Sama kaava toistaa itseään uudelleen ja uudelleen, edelleen 10 vuoden jälkeen. 10 vitun vuotta mä oon pyörittänyt tätä samaa paskaa eestaas enkä osaa riuhtoa itseäni irti. Vittu miten säälittävää. Säälittävä, sitä mä oon todellakin. Säälittävä, saamaton vitun paskakasa.
Epäonnistunut
Luuseri
läski, läski, VITUN LÄSKI KATSO NYT ITSEÄSI!!!
Niin se taas huutaa ja mä tiedän, et se on ainoa joka on oikeessa.
Tää vitun kaava noudattaa aina samaa ympyrää. Paasto->Ahimiminen+lervailu--->"Nyt mä pistän elämäni järjestykseen ja elän terveellisesti"- vaihe, kunnes tajuan etten pysty siihen, en osaa sitä ja sama oravanpyörä pyörii uudelleen ja uudelleen.
Mä oon oikeesti niin hukassa itseni kanssa. Samaan aikaan vihaan tätä paskaa enemmän kun mitään, mut samaan aikaan rakastan enemmän kun mitään. Tää on kaikki mitä mulla on, kaikki se, "joka" välittää musta. Kuulostaa hullulta puhua syömishäiriöstä kun se olis jotain fyysistä, hengittävää ja elävää, mut siltä se välillä tuntuu. Se on kun tienhaara, jossa sun on valittava kumpaa polkua lähdet kulkemaan. Siinä tienhaarassa seistessä se helvettiin johtava tie näyttää aurinkoiselta ja kauniilta, se näyttää ulospäin joltain ihan muulta, mitä se todellisuudessa ikinä onkaan. Sen väärän polun ulkokuori pettää ja helvetin pahasti. Sen väärän polun kaunis ulkokuori vie sut mukanaan ja sä otat askeleen, toisen, kolmannen ja neljännen, kunnes sä tajuat olevas jo niin pitkällä, ettei takaisin kääntyminen ole edes vaihtoehto, mut silti kaikesta huolimatta sä käännyt ympäri ja ihmettelet. Ihmettelet mihin se kaunis ulkokuori on kadonnut jonka sä näit. Ihmettelet mistä tuo synkkyys, harmaus ja sisäänsä imevä pimeys on tullut sen auringonpaisteen tilalle, mut sä tajuat, et se polku on aivan helvetin liian synkkä ja pimeä, että sä uskaltaisit enään jatkaa takaisin siihen suuntaan mistä sä tulit.
Kun sä tajuat, ettet voi muuta kun jatkaa eteenpäin, vaikka tiedät sen tien muuttuvan aina vaan pimeämmäksi, synkemmäksi ja pelottavammaksi, sä jatkat silti ja lopulta sä lysähdät sinne synkkyyden keskelle, vedät viimesen hengenvetos ja tajuat vihdoin millaisen virheen teit, tajuat sen liian myöhään.
Se tunne, kun sä tajuat kuolevas tähän loppujen lopuks. Jos et oman käden kautta niin viimeistään silloin kun sun kroppas pettää ja jättää sut. Viimeistään silloin kun jäljelle jää vain tyhjä ulkokuori maahan. Omituisinta tässä on se, että se ajatus tavallaan lohduttaa, sitä ei enään pelkää eikä oikeastaan edes ajattele sen enempää, sitä vaan odottaa koska se tapahtuu...
Mä odotan et tää pimeys nielee mut lopullisesti ettei mun tarvitse kärsiä enään päivääkään, ikinä.
tiistai 20. lokakuuta 2015
Päästä mut pois.
Oot aina siellä minne meen
Kaikkeen tottuu ja sydän turtuu
Mut mä tahdon vapauteen
Päästä mut pois
Mä en haluu täl hetkel mitään muuta niin paljon kun irti tästä kaikesta. Tää ahdistus mun sisällä on tällä hetkellä jotain niin vitun vahvaa ja suurta et mä en saa enää henkee.
Mä haluisin niin helvetin palavasti vaan olla onnellinen ilman tätä kaikkea paskaa mun pään sisällä ja mä oon yrittänyt, jumalauta mä oon yrittänyt niin vitun kovasti, et mä en enään tiedä mitä mä voisin enempää tehdä. Mä oon yksinkertasesti niin hukassa tän kaiken kanssa, et mä hajoan palasiksi, niin painaviks palasiks et ne vajoaa pinnan alle ja katoaa lopulta näkyvistä. Mä en jaksa kantaa tätä enään, mä en jaksa salailla, piilotella ja valehdella.
Mä haluun irti tästä aivohuorasta mun päässä, mä haluan omata normaalin ajatusmaailman syömisen suhteen, mä haluan kyetä rakastaa itteeni tällasena ja olla vaan se, mikä tai kuka mä oon, mut ei, mä en pysty. Mä oon viimeset pari viikkoa yrittänyt, yrittänyt niin helvetisti. Mä oon ajatellut, että mä pystyn tähän, mä oon yrittänyt työntää ne negatiiviset äänet jotka huutaa mun päässä aina syömisen jälkeen, kauas pois, mut ne saa vaan lisää voimaa mun pyristelyistä. Mä haluan irrottaa, mut musta ei irroteta. Mua pidetään väkisin synkkyyden sylissä ja mä en pian enään jaksa edes yrittää pyristellä irti. Mä en jaksa tätä, mä en jaksa, MÄ EN JAKSA ENÄÄ!
Joka kerta kun mä syön, mä kuolen sisältä pala palalta, mut joka kerta kun mä skippaan ruokailun, mä kuolen silti sisältä.
Heikot hermot, mutta paksu nahka
On eletty, kato mun arvet ja tatskat
Et pysty käveleen mun kengissä
Hyvät kuolee eka, melkeen hävettää olla hengissä
Elämä on taisteluu vihasta, pihasta
Päivällä leivällä, illalla lihasta
Miten menee onko helemee, nättii?
Joo, rahat meni, talo palo, muija jätti
Mä herään aamulla ja mietin et nyt vittu riittää tää paska, mä haluan olla onnellinen, mut sit se totuus taas iskee päin naamaa. Mä en voi olla onnellinen, joku mun sisällä ei salli sitä ja tekee kaikkensa et mul ois näin paha olla, kaikkensa et mä oisin näin väsynyt ja loppujen lopuks niin väsynyt et mun fyysinen ruumis lysähtää keskelle katua ja sydän lakkaa lyömästä.
Mä en itke, mä en näytä tunteitani, mut nyt mun on pakko myöntää et mä itken, itken ja itken, enkä saa sitä loppumaan. Vittu että voi kovallakin ihmisellä olla paha olo vaik sen on yrittäny tukahduttaa jo monta vuotta. Kai siinä sit loppujen lopuks käy just niin, et sä tukahdutat sen pahan olon tarpeeks kauan ja joku päivä se kaikki vaan räjähtää käsiin ja sä et enään kykene kontrolloimaan mitään.
Pääsispä pois.
Aamu tuli, ne istu kannon nokassa kahdestaan Kaunis kukka nuokku, vieres aamukasteessa Terälehdet oli nupulla sit ne alko liikkumaan Ne mietti, et eks se kukka enää nukukkaa Auringon lämpö avas terälehdet hitaasti Kukan sisältä aivan pieni tyttö tipahti vierähti nukkumaan, lehtipatjalla ne otti sen mukaan, koska kukat kuolee talvella Ne jatko matkaansa ihan kolmistaan Näin solmu elämän langan pätkään solmitaan Matkan jatkuessa vastaan tuli muuri jota hakkas pieni mies, vaikka muuri oli suuri Ne kysy pikkumieheltä, onks tää sun muuris se puhisi, ja oli niinkuin ettei se kuulis ne tyynnytteli sitä ja otti sitä kädestä ja sano, tule, kierretään se yhdessä Me kaikki tarvitaan onnellisii loppuja Me kaikki halutaan joskus unelmoida Me kaikki tarvitaan edes vähän rakkautta Me kaikki halutaan, et pedot pysyy poissa
Päästä mut pois
Mä en haluu täl hetkel mitään muuta niin paljon kun irti tästä kaikesta. Tää ahdistus mun sisällä on tällä hetkellä jotain niin vitun vahvaa ja suurta et mä en saa enää henkee.
Mä haluisin niin helvetin palavasti vaan olla onnellinen ilman tätä kaikkea paskaa mun pään sisällä ja mä oon yrittänyt, jumalauta mä oon yrittänyt niin vitun kovasti, et mä en enään tiedä mitä mä voisin enempää tehdä. Mä oon yksinkertasesti niin hukassa tän kaiken kanssa, et mä hajoan palasiksi, niin painaviks palasiks et ne vajoaa pinnan alle ja katoaa lopulta näkyvistä. Mä en jaksa kantaa tätä enään, mä en jaksa salailla, piilotella ja valehdella.
Mä haluun irti tästä aivohuorasta mun päässä, mä haluan omata normaalin ajatusmaailman syömisen suhteen, mä haluan kyetä rakastaa itteeni tällasena ja olla vaan se, mikä tai kuka mä oon, mut ei, mä en pysty. Mä oon viimeset pari viikkoa yrittänyt, yrittänyt niin helvetisti. Mä oon ajatellut, että mä pystyn tähän, mä oon yrittänyt työntää ne negatiiviset äänet jotka huutaa mun päässä aina syömisen jälkeen, kauas pois, mut ne saa vaan lisää voimaa mun pyristelyistä. Mä haluan irrottaa, mut musta ei irroteta. Mua pidetään väkisin synkkyyden sylissä ja mä en pian enään jaksa edes yrittää pyristellä irti. Mä en jaksa tätä, mä en jaksa, MÄ EN JAKSA ENÄÄ!
Joka kerta kun mä syön, mä kuolen sisältä pala palalta, mut joka kerta kun mä skippaan ruokailun, mä kuolen silti sisältä.
Heikot hermot, mutta paksu nahka
On eletty, kato mun arvet ja tatskat
Et pysty käveleen mun kengissä
Hyvät kuolee eka, melkeen hävettää olla hengissä
Elämä on taisteluu vihasta, pihasta
Päivällä leivällä, illalla lihasta
Miten menee onko helemee, nättii?
Joo, rahat meni, talo palo, muija jätti
Mä herään aamulla ja mietin et nyt vittu riittää tää paska, mä haluan olla onnellinen, mut sit se totuus taas iskee päin naamaa. Mä en voi olla onnellinen, joku mun sisällä ei salli sitä ja tekee kaikkensa et mul ois näin paha olla, kaikkensa et mä oisin näin väsynyt ja loppujen lopuks niin väsynyt et mun fyysinen ruumis lysähtää keskelle katua ja sydän lakkaa lyömästä.
Mä en itke, mä en näytä tunteitani, mut nyt mun on pakko myöntää et mä itken, itken ja itken, enkä saa sitä loppumaan. Vittu että voi kovallakin ihmisellä olla paha olo vaik sen on yrittäny tukahduttaa jo monta vuotta. Kai siinä sit loppujen lopuks käy just niin, et sä tukahdutat sen pahan olon tarpeeks kauan ja joku päivä se kaikki vaan räjähtää käsiin ja sä et enään kykene kontrolloimaan mitään.
Pääsispä pois.
Aamu tuli, ne istu kannon nokassa kahdestaan Kaunis kukka nuokku, vieres aamukasteessa Terälehdet oli nupulla sit ne alko liikkumaan Ne mietti, et eks se kukka enää nukukkaa Auringon lämpö avas terälehdet hitaasti Kukan sisältä aivan pieni tyttö tipahti vierähti nukkumaan, lehtipatjalla ne otti sen mukaan, koska kukat kuolee talvella Ne jatko matkaansa ihan kolmistaan Näin solmu elämän langan pätkään solmitaan Matkan jatkuessa vastaan tuli muuri jota hakkas pieni mies, vaikka muuri oli suuri Ne kysy pikkumieheltä, onks tää sun muuris se puhisi, ja oli niinkuin ettei se kuulis ne tyynnytteli sitä ja otti sitä kädestä ja sano, tule, kierretään se yhdessä Me kaikki tarvitaan onnellisii loppuja Me kaikki halutaan joskus unelmoida Me kaikki tarvitaan edes vähän rakkautta Me kaikki halutaan, et pedot pysyy poissa
perjantai 16. lokakuuta 2015
Muka kiire
Niin, aina on mukamas hirveä kiire. Oon pahoillani etten oo päivitellyt vähään aikaan, mut nyt koitan tsempata, mut se on vaan helvetin vaikeaa kun kirjottaminen tuntuu olevan mahdotonta. Istun koneen ääressä ja tuijotan tyhjää ruutua tuijottamistani ja toivon, että ehkä siihen ilmestyy mun ajatukset itsestään, kun tarpeeks kauan tuijotan. Mä en saa mun ajatuksia ulos taas millään.
Meillä on ollut syyslomaa tää koko viikko ja mä jo näin viime perjantaina miten tästä tulee onnistumisen viikko ja paino putoaa. Vitut sä mitään onnistu saatanan läski lehmä. Niinpä, en onnistunut en. 92,1kg näytti tänä aamuna vaaka ja mä olin oikeastaan osittain positiivisesti ihan yllättynyt, koska se olis voinut olla paljon enemmän, mut samalla mä en pysty olla ajattelematta sitä, että se vois olla aivan helvetin paljon vähemmän.
Taas tää sama liirumlaarum et nyt alkaa alusta ja plaaplaaplaa, kaikkihan sen on kuullut ja nähnyt, mut en lakkaa yrittämästä. En sano alottavani kaikkea alusta, sanon jatkavani kohti parempaa, eli niitä vitun pieneneviä lukuja.
Mä en oo saanu lomalla oikeasti mitään aikaseks. Koulutehtävät sentään olen onneksi tehnyt, mut muuten oon vaan maannut perse homeessa himassa. Sohvaan on muodostunut varmasti mun lihavan perseen kuva, kun en saa itteeni siitäkään ylös.
Saatanan läski huora, sä et oo mitään jos et nyt ota itteäs niskasta kiinni.
Ruoka on pahasta, suoraan saatanasta, se pilaa sut.
Älä syö, älä syö, älä syä, ÄLÄ SYÖ LÄSKI
Haluatko saavuttaa jotain vai et?
Haluatko olla kaikkein laihin vai epäonnistunut läski?
Nyt YLÖS
Pois se ruoka käsistä
Älä koske siihen
Laita se roskiin
Punnerra, kyykkää, juokse, juokse, JUOKSE
Säälittävä läskikasa.
Se on se sairaus, se ystävä joka huutaa mun päässä.
Meillä on ollut syyslomaa tää koko viikko ja mä jo näin viime perjantaina miten tästä tulee onnistumisen viikko ja paino putoaa. Vitut sä mitään onnistu saatanan läski lehmä. Niinpä, en onnistunut en. 92,1kg näytti tänä aamuna vaaka ja mä olin oikeastaan osittain positiivisesti ihan yllättynyt, koska se olis voinut olla paljon enemmän, mut samalla mä en pysty olla ajattelematta sitä, että se vois olla aivan helvetin paljon vähemmän.
Taas tää sama liirumlaarum et nyt alkaa alusta ja plaaplaaplaa, kaikkihan sen on kuullut ja nähnyt, mut en lakkaa yrittämästä. En sano alottavani kaikkea alusta, sanon jatkavani kohti parempaa, eli niitä vitun pieneneviä lukuja.
Mä en oo saanu lomalla oikeasti mitään aikaseks. Koulutehtävät sentään olen onneksi tehnyt, mut muuten oon vaan maannut perse homeessa himassa. Sohvaan on muodostunut varmasti mun lihavan perseen kuva, kun en saa itteeni siitäkään ylös.
Saatanan läski huora, sä et oo mitään jos et nyt ota itteäs niskasta kiinni.
Ruoka on pahasta, suoraan saatanasta, se pilaa sut.
Älä syö, älä syö, älä syä, ÄLÄ SYÖ LÄSKI
Haluatko saavuttaa jotain vai et?
Haluatko olla kaikkein laihin vai epäonnistunut läski?
Nyt YLÖS
Pois se ruoka käsistä
Älä koske siihen
Laita se roskiin
Punnerra, kyykkää, juokse, juokse, JUOKSE
Säälittävä läskikasa.
Se on se sairaus, se ystävä joka huutaa mun päässä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)