Kaikki on niinkuin aina ennenkin vaikka helvetin kovasti yritin mukamas muuttua ja muuttaa mun elämäni suuntaa kohti parempaa, mut vittu kun mä en vaan osaa, en pysty. Sama kaava toistaa itseään uudelleen ja uudelleen, edelleen 10 vuoden jälkeen. 10 vitun vuotta mä oon pyörittänyt tätä samaa paskaa eestaas enkä osaa riuhtoa itseäni irti. Vittu miten säälittävää. Säälittävä, sitä mä oon todellakin. Säälittävä, saamaton vitun paskakasa. 

Epäonnistunut

Luuseri

läski, läski, VITUN LÄSKI KATSO NYT ITSEÄSI!!!

Niin se taas huutaa ja mä tiedän, et se on ainoa joka on oikeessa. 

Tää vitun kaava noudattaa aina samaa ympyrää. Paasto->Ahimiminen+lervailu--->"Nyt mä pistän elämäni järjestykseen ja elän terveellisesti"- vaihe, kunnes tajuan etten pysty siihen, en osaa sitä ja sama oravanpyörä pyörii uudelleen ja uudelleen. 

Mä oon oikeesti niin hukassa itseni kanssa. Samaan aikaan vihaan tätä paskaa enemmän kun mitään, mut samaan aikaan rakastan enemmän kun mitään. Tää on kaikki mitä mulla on, kaikki se, "joka" välittää musta. Kuulostaa hullulta puhua syömishäiriöstä kun se olis jotain fyysistä, hengittävää ja elävää, mut siltä se välillä tuntuu. Se on kun tienhaara, jossa sun on valittava kumpaa polkua lähdet kulkemaan. Siinä tienhaarassa seistessä se helvettiin johtava tie näyttää aurinkoiselta ja kauniilta, se näyttää ulospäin joltain ihan muulta, mitä se todellisuudessa ikinä onkaan. Sen väärän polun ulkokuori pettää ja helvetin pahasti. Sen väärän polun kaunis ulkokuori vie sut mukanaan ja sä otat askeleen, toisen, kolmannen ja neljännen, kunnes sä tajuat olevas jo niin pitkällä, ettei takaisin kääntyminen ole edes vaihtoehto, mut silti kaikesta huolimatta sä käännyt ympäri ja ihmettelet. Ihmettelet mihin se kaunis ulkokuori on kadonnut jonka sä näit. Ihmettelet mistä tuo synkkyys, harmaus ja sisäänsä imevä pimeys on tullut sen auringonpaisteen tilalle, mut sä tajuat, et se polku on aivan helvetin liian synkkä ja pimeä, että sä uskaltaisit enään jatkaa takaisin siihen suuntaan mistä sä tulit.

Kun sä tajuat, ettet voi muuta kun jatkaa eteenpäin, vaikka tiedät sen tien muuttuvan aina vaan pimeämmäksi, synkemmäksi ja pelottavammaksi, sä jatkat silti ja lopulta sä lysähdät sinne synkkyyden keskelle, vedät viimesen hengenvetos ja tajuat vihdoin millaisen virheen teit, tajuat sen liian myöhään.

Se tunne, kun sä tajuat kuolevas tähän loppujen lopuks. Jos et oman käden kautta niin viimeistään silloin kun sun kroppas pettää ja jättää sut. Viimeistään silloin kun jäljelle jää vain tyhjä ulkokuori maahan. Omituisinta tässä on se, että se ajatus tavallaan lohduttaa, sitä ei enään pelkää eikä oikeastaan edes ajattele sen enempää, sitä vaan odottaa koska se tapahtuu...

Mä odotan et tää pimeys nielee mut lopullisesti ettei mun tarvitse kärsiä enään päivääkään, ikinä.