Tervetuloa mun maailmaan

Tervetuloa mun maailmaan
Ja niin sä astuit silmukkaan
Tervetuloa nyt juhlitaan
Ja niin sä putosit kuoppaan

Eilinen oli kaikin puolin aika paska päivä. Ap 94,3(+500g) ja ihan syystäkin. Vitutti kun pientä oravaa, mut tänään ei enään ihan niin paljon. Ap taas sen 93,8(-500g), eli sama kuin toissa-aamuna. 

Eilen aamupäivästä lähiten itkin melkein koko päivän. Lähinnä tätä syömisvammaa tuli mietiskeltyä. Nyt tänä päivänä mä toivon kaikkein eniten sitä, että joku olis huomannut silloin joskus vuosia sitten tän tarpeeks ajoissa ja puuttunut asiaan. Uskallan väittää ettei asiat olis näin vituillaan, jos siihen olis puututtu ajoissa.

Sairastuin ensimmäisen kerran laitoksessa ollessani jotain 15v kai... Muistan vieläki miten sillon ihannoin jotain helvetin anorexiaa ja kuvittelin, että kaikki syömishäiriön omaavat on kauniin laihoja ja onnellisia. Olisinpa sillon tiennyt miten vitun väärässä olin. Noihin samoihin aikoihin oksensin ensimmäisen kerran ja muistan sen fiiliksen vieläkin niinku se olis tapahtunut vasta eilen. Tunsin itseinhoa ja onnistumisen tunnetta samaan aikaan. Mä mietin et miten helvetissä voin olla niin oksettava, että pakotan itseni oksentamaan? Mut samaan aikaan olo oli ihan helvetin voitonriemuinen. Tuntu siltä, et mä kerrankin elämässäni pystyin johonkin.

Muistan vieläkin miten ensimmäisen viikon paaston jälkeen ne saatanan LAITOKSEN HOITAJAT vaan nauroi mulle ja kuittaili ääneen miten mä oon dietillä kun en syö enään mitään. Jos ne olis jumalauta puuttuneet siihen silloin, mä en olis varmasti nyt tässä tilanteessa, vielä melkein kymmenen vuoden jälkeen. Mä voisin ehkä kyetä elämään normaalisti, mut ei, mä en voi enään. Peli on jo menetetty, enkä mä voi enään koskaan elää normaalisti. 
Samoihin aikoihin aloin oksentelemaan joka ikinen päivä. Paastosin sen ensimmäisen viikon ja aloin syömään normaalisti lämpimän ruoan laitoksen henkilökunnan ja muiden nuorten kanssa, mut joka vitun ikinen päivä sen ruokailun jälkeen mä piilouduin takapihalle työntämään sormia kurkkuun ja kakomaan, eikä kukaan tajunnut vieläkään mitään. En mä kyllä noihin aikoihin myöntänyt itse itselleni, että mulla olis ongelma, mut jumalauta mä toivon et joku olis tajunnut miten iso ongelma mulla oli silloin. Ei, kukaan ei tajunnut ja nyt se ongelma seuraa mua hamaan hautaan asti, ikuisesti.

Se niiden vanhojen aikoijen muistelusta, tulee vaan helvetin paska olo.

Tänään siivosin oikeasti kaksitoista vitun tuntia. Kuka helvetti siivoaa puoli vuorokautta?! Mun oli pakko vaan saada kaikki puhtaaks. Hinkkasin kaiken lattialistoista seiniin ja en oo vieläkään tyytyväinen. Enhän mä koskaan oo omiin saavutuksiin tai omaan itseeni tyytyväinen. Voisinpa olla... Voisinpa joskus olla tarpeeksi hyvä, enkä aina epäonnistunut luuseri..

En mä tiedä... Mun ajatukset on niin sekasin taas etten kykene ajattelemaan mitään järkevästi....